Paljon jännittävää tiedossa!

Lauantaina oli Kokkolassa agilitykisat. Ei mennyt ihan putkeen.. 3xhyl.
En ollut aikaisemmin käynyt Kokkolassa kisaamassa. Kisapaikka oli vähän ehkä maneesin tapainen halli, pieni, hiekkapohjainen ja jonne ei kauheasti odottelemaan koiran kanssa mahtunut.

Radat olivat itselleni jotenkin ihan outoja, eikä omaan mieleen loogisia. En useaan kohtaan saanut itselleni varmuutta että mikä ohjauskuvio niihin kannattaa tehdä (liikaa vaihtoehtoja??). Rataantutustumisen aikakin tuntui loppuvan kesken joka radalla, olisin tarvinnut lisäaikaa radan sisäistämiseen.

Olin jotenkin niin pihalla koko ajan ja pidin Hipun ehkä liiankin kiinni itsessäni, radat kun olivat pyöritystä ja käännöksiä täynnä. Näistä tuli sitten paljon kieltoja kun Hippu tuli mun luo kysymään että mihin?
Jos radoista pitäisi jotain hyvää keksiä niin Hippu oli mahtava! Sehän teki ja meni just minne itse sen ohjasin ja vaikka oli uusi paikka ja oudot esteet niin sama asenne löytyi tekemiseen.

Nyt tuleekin sitten pidempi tauko myös agilitykisoista, seuraavan kerran olisi tarkoitus kisata huhtikuun puolessavälissä/loppupuolella. Tää tyttö kun lähtee käymään maailmalla! En vielä kerro että mihin ja mitä luvassa, saatte tietää sitten kun palaan reissusta. Torstaina on lähtö ja maanantaina sitten palailen, nopea pyrähdys siis, mutta ainutlaatuinen reissu kuitenkin tiedossa ja sen verran voin paljastaa että liittyy, yllätys, yllätys, koiriin!

Blogia päivittelen kun palaan ja ehdin, see ya! ;)

Keskiviikon mietteitä

Olipas mukava pitkästä aikaa kouluttaa porukkaa!
Meidän koutsi ei päässyt siis tänään agilityn viikkotreeneihin ja pyysi, jos voisin vetää tällä kertaa. Kaikki muuten ok, kiva mölli/kisaava ryhmä, mutta radan saaminen kentälle tuottaa aina muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen. On se kumma kun en saa rataa ikinä niin kuin haluan tai miten se on paperilla! Noh, eihän tuo suuri ongelma sinänsä ole, ei muuta kuin muuttaa sitä aina vähän.. kaippa tuohonkin joskus oppii.

Itse menin radan Hipun kanssa viimeisenä ja mentiin niin hienosti! Olen aivan varma että kun nyt meni treenit hyvin, niin lauantaina Kokkolassa sössitään oikeen urakalla. Ei muuta kun pää kylmänä, keskitytään ja otetaan rauhallisesti.

Perjantaina on rally treenit ja nyt tosiaan keskitytään siihen että meillä kummallakin on kivaa! Vaikka onhan meillä treeneissä yleensä ollutkin, kisajännitys pilaa sitten kaiken.. Otetaan kuitenkin ihan perus katsekontaktitreeniä, seuraamista ja muutama kyltti.

Katse eteen ja suupielet ylöspäin!

Tämä viikko ollaan levätty agilitystä. Hippu kävi maanantaina Saanan hierottavana ja myös siksi ollaan tämä viikko otettu rennommin eikä osallistuttu viikkotreeneihin. Tänään olisi sitten tarkoitus käydä ottamassa pari starttia epävirallisissa agilitykisoissa.

Menin sitten ja mittasin perjantaina Ansan, se oli virhe oman mielenrauhan kannalta! Sain tulokseksi 39cm ja painoa oli 7,5kg. Ansa toki täyttää n. parin viikon päästä puolivuotta, joten luulisi ettei enää ihan mahdottomia kasva, mutta kukapa noista nyt varmaksi osaa sanoa. Jos niin käy että Ansa jää pieneksi maksiksi, täytyy keksiä jokin muu harrastus. En ala hyppyyttämään noin pientä koiraa 60cm hypyille.

Perjantaina oli rally-tokotreenit ja ne menivät ihan kivasti. Tuo tiesikin sitten kisoissa epäonnistumista..
Eilen suunnattiin Kannukseen korkkaamaan VOI luokka, nollatuloksella. Ei siis hyvin mennyt ja olokin oli sen mukainen koetta suoritettaessa. Suoritus tuntui pahalta, väkisin vääntämiseltä, Hippu jätätti huolella ja pökki välillä mua pohkeeseen ettei tämä oo kivaa.. Tuommoista se oli jo viime kisoissakin.

Jätetään siis rally-tokon kisaaminen hetkeksi, keskitytään ongelmakohtien treenaamiseen ja yritetään saada se kiva olo takaisin noihin kisatilanteisiin. Toki tiedän ettei kokemusta ja rutiinia kisatilanteisiin tule muuta kuin kisaamalla, mutta mielestäni ei ole järkeä kisata, jos koirakolla on suorituksessa huono olla. Itselläni totta kai tässä on suurin rooli ja opetteleminen hallitsemaan paremmin jännitystä, ääntä ja asentoani. Ei ihme että koiralla on epämukava olla kun painostan sitä kumartumalla päälle. Houkuttelu ja jännityksestä muuttunut ääneni täytyisi myös saada pois. Kyllähän Hippu osaa ja suorittikin eilen koko radan, mutta hitaasti, haistelemalla kaikkea ja kulkemalla mun selän takana..
Tulevien treenien aihe onkin selkä suoraksi, luota koiraan. Lisää myös ihan perus katsekontaktitreeniä ja häiriöitä.

Agilitykisojakin on tulossa paljon. Vähän olen päässäni uskaltanut miettiä että ei olisi mikään mahdottomuus saada SM nollat kasaan, mutta en todellakaan ota noista mitään paineita. Ollaan Hipun kanssa saavutettu niin pienessä ajassa paljon hienoja tuloksia, enkä ala väkisin nollien vääntämiseen vaan ne tulee, jos on tullakseen.

Zasun tarina

Täytyyhän edesmenneestä ja olleista karvaisista perheenjäsenistä myös kertoa.

Luvan saa aloittaa ystäväni, joka on varmasti elämäni THE koira. Se tustutti minut moneen koiraharrastukseen ja harrastajaan, joista monesta on jäänyt myös pysyviä ystäviä. Tämä koira opetti minulle niin paljon. Tämän tarinan tietää muutama meidän kanssamme aikaa viettäneet harrastuskaverit, mutta tämä blogi on oiva tapa jakaa tämä myös kaikille muille. Jos tästä vaikka ensimmäistä pentua hankkiva saisi vinkkejä mitä ottaa selvää ennen pennun hankintaa, mihin kaikkeen sitä kannattaa varautua ja varoituksena millaisia kasvattajia meiltä täältä pallolta löytyy..

Meillä oli ennestään sekarotuinen Nita ja olimme ajatelleet että meille mahtuisi myös toinen koira, olisihan siitä myös seuraa tälle vanhimmalle. Halusin kuitenkin puhdasrotuisen, paperillisen koiran jonka kanssa voisi ehkä joskus jotain harrastaakin. En tiennyt tuolloin koirien jalostuksesta yhtään mitään, saatikka jalostustietojärjestelmästä. Minulla ei ollut lähipiirissä sellaista jolta olisimme neuvoa toisen koiran hankinnasta kysyneet. Täytyy sanoa että meidän toisen koiran hankinta olikin varmasti kaikin puolin sellainen mistä aina nykyään joka puolella varoitellaan.

Löysimme rodun josta kiinnostuimme ja joka kuulosti sopivalta meidän pieneen perheeseen, johon kuului silloin minä, mieheni ja Nita. Löysimme ilmoituksen pienestä pentueesta apulasta, kyllä luit oikein.. en nykyään ikipäivänä etsisi tuolta pentua itselleni.

Ilmoituksen mukaan kaksi pentua oli syntynyt, uros ja narttu. En muista oliko narttu varattu vai mistä syystä otimme juuri tämän uroksen, syy taisi olla meidän Nita, joka ei helposti toista narttua hyväksy. Pian kuitenkin ajelimme innostuneena pentua hakemaan Salosta. Pääsimme aidatun omakotitalon pihaan, talon takana pilkotti useampia häkkiä koirineen. Oli jo hieman hämärää, mutta tunnistin koirat muun rotuiseksi mitä olimme hakemassa. Sisällä meitä odotti ystävällinen ja puhelias nainen (kasvattaja) kahden lapsen ja tämän meille tulevan pennun kanssa, muita koiria ei näkynyt. Kasvattaja jatkoi jutustelun lomassa rimpuilevan pennun kuivausoperaatiota hiustenkuivaajalla, hän oli jostain syystä pessyt pennun. Kysyin pennun sisaruksesta, se ei kuulemma ollut vielä muuttanut pysyvään kotiin, en kuitenkaan osannut vaatia nähdä tätä.. Muistaakseni emä oli jo palautettu omistajalleen (sijoistusnarttu), joten sitäkään ei päästy näkemään.

Paperit laitettiin kuntoon, rekisteritodistus tuli myöhemmin postissa. Muistan ohjeen minkä kasvattajan antoi hampaista, jos ne eivät vaihtuisi normaalisti, suositteli kasvattaja poistattamaan ne eläinlääkärissä ettei purentaan tulisi vikaa. Saimme myös kaikki asiaan kuuluvat ohjeet ruokinnasta ja ruokaa mukaan. Mieleeni jäi myös se kuinka lapset yrittivät pentua ottaa syliin ja kuinka pentu pyrki nurkkaan pakoon että lapset jättäisivät sen rauhaan.

Ajomatka kotiin oli pitkä, mutta pentu oli hyvin rauhallinen, ei itkenyt eikä ollut rauhaton, nukkui vain. Kotona kaikki meni hyvin, pentu oli reipas, ehkä kuitenkin hieman vaisu ja nukkui paljon. Parin päivän päästä kotiin tulosta huomasin ettei kaikki ollutkaan hyvin. Pentu joka oltiin ”ristitty” Zasuksi, oli alusta lähtien syönyt ja juonut huonosti. Soitin kasvattajalle joka oli sitä mieltä että johtui vain kodin vaihdosta ja sen tuomasta stressistä, joka menisi kyllä ohitse. Luotin kasvattajaan ja pari päivää meni, kunnes alkoi ripuloiminen ja oksentelu, ruoka ja vesi ei ollut vieläkään kunnolla maistunut. Soitin eläinlääkärille ja sain samalle päivälle ajan Zasulle. Zasu oli pahasti kuivunut ja se jouduttiin nesteyttämään ja sille annettiin antibiootti pistoksena. Lääkärin mukaan Zasu olisi menehtynyt jos olisi vielä pitkitetty hoitoon menemistä.

Olin järkyttynyt! Minun tietenkin olisi pitänyt älytä viedä Zasu jo aikaisemmin hoitoon, mutta ei minulla ollut sellaista kokemusta pennun hoidosta, vain kasvattajan näkemys. Nitakin oli tullut meille jo täysikasvuisena. Syy tuohon oksenteluun ja ripuloimiseen ei selvinnyt ja en osannut edes vaatia selvitystä, olin vain tyytyväinen kun Zasu säilyi hengissä.

Tämän jälkeen Zasun elämä alkoi rullaamaan kivasti, ruoka maistumaan ja energiaakin alkoi löytymään.

Zasu oli pienestä lähtien hontelo takapään käyttäjä, sen huomasivat kaikki meidän kanssa vähäänkään aikaa viettäneet. Pentuna se saattoi täydestä unestaan säpsähtää hereille ja ottaa käpälät alleen, kuin se olisi säikähtänyt jotain tai sen päälle olisi kaatumassa jokin, vaikka näin ei koskaan ollut käynyt. Vieraassa paikassa se istua nökötti minun vierelläni, eikä lähtenyt tutkimaan ympäristöä. Vanhempana se uskaltautui enemmän irti musta kun se oli oppinut ettei mitään pahaa tapahdu.

Zasu oli luonteeltaan hieman pidättyväinen, se ei tykännyt oudosti käyttäytyvistä tai lähestyvistä ihmisistä vaan pelkäsi näitä. Mistään äänistä se ei koskaan välittänyt mm. ilotulitteet, laukaukset. Kännykästä soitettu musiikki sai sen ulvomaan.

Mikään rohkeuden perikuva se ei koskaan ollut. Joskus se tottelevaisuuskoulutuksessa ei ymmärtänyt mikä kauhistus oli nuori sakemanni, joka tapporavisteli lerpattavaa nahkalelua. Zasu pelkäsi tätä todella ja täristen pyrki taakseni piiloon. Zasu oli sellainen että jos se jotain todella säikähti ja pelkäsi, se ei siitä yli päässyt. Arjessa se oli kuitenkin helppo ja rauhallinen, se ei ollut joka rasausta pelkäävä koira. Peloistaan huolimatta se ei koskaan yrittänyt ketään purra.

Aloimme käydä Zasun kanssa paljon mätsäreissä ja siellä tutustuimme saman rodun omistajiin. Zasu säikähti alussa lähestyvää vierasta ihmistä, mutta myöhemmin kyllä oppi jopa virallisissa näyttelyissä luottamaan ettei mitään pahaa tapahtuisi.

Osallistuimme myös erilaisiin tottelevaisuuskoulutuksiin ja saimme BHn läpi.

Olisikohan Zasu ollut n. 1,5v kun pääsin pitkän jonotuksen jälkeen vihdoin opettelemaan agilityä. Olihan meidän meno kuin norsuilla posliinikaupassa, mutta hyvää agility Zasun itsetunnolle teki!

Muistan kun päättäväisesti opettelin Zasulle puomille kiipeämistä ja rauhallisesti sieltä pois tulemista, rynnimättä. Zasun mielestä puomi kun ei ollut mitenkään hauska juttu. Se oppi kuitenkin kaikki esteet ja opittuaan ne, se ei aristellut niitä ollenkaan.

Meille syntyi lapsi ja Zasu ei pienestä ihmistaimesta ollut moksiskaan.

Zasun elämän loppupuolella aloin tarkkailemaan tyttäreni ja Zasun perään tarkemmin koska tiesin Zasun kärsivän kivuista, mutta koskaan se ei ketään kipujenkaan takia yrittänyt purra. 

Jostain syystä kuitenkin Zasun puolisisaruksen omistaja on levittänyt perätöntä huhua että Zasu olisi lopetettu koska oli purrut lastamme, joka ei tietenkään pidä paikkansa. Toivon että tämä henkilö myös lukee tämän tekstin ja saisi vähän ajattelemaan että kannattaisiko ottaa selvää faktoista ennen kuin alkaa omia päätelmiään huutelemaan vai onko tuo puhdasta kiusan tekoa? En ole ottanut häneen yhteyttä koska olen jättänyt tällaiset puhujat aina omaan arvoonsa, itse kun tiedän kuinka asiat oikeasti on ja jos jotakuta asia kiinnostaa voi minulta suoraan tulla kysymään.

Luonnollisesti, mitä enemmän Zasun kanssa harrastelin, sitä enemmän nousi tieto ja taito kaikkeen koiriin liittyvään. Aloin tutkimaan että mitä tästä Zasun kasvattajasta löytyy googlettamalla ja tämähän vaihe olisi pitänyt ehdottomasti tehdä jo ennen kuin pentua harkitsi!

Jostain foorumilta sitten löysin keskustelun jossa Zasun emän ja isän omistaja kertoi pentuja olleen jopa  12, joista yksi oli syntynyt kuolleena. Jonkin bakteerin takia olivat kuolleet kaikki muut paitsi nämä kaksi! Järkytyin tietenkin tiedosta, eihän kasvattaja ollut koskaan mitään maininnut että pentuja oli ollut enemmänkin!

Otin yhteyttä facebookin kautta Zasun emän ja isän omistajaan joka vahvisti että näin oli käynyt:

”Moi!

Tosiaan pentuja syntyi 12, joista yksi syntyi kuolleena. Itsekin kävin niitä silloin ****** tykönä ihastelemassa. Sanille (Zasun emä) oli kuitenkin tullut kauhea ripuli, ilmeisesti paikan vaihdoksen seurauksena, kun Sanilla tuppasi tiineyden aikana maha heittävän ympäri ihan ihmeellisistä asioista. Kuitenkin loput 9 pentua olivat ensin huutaneet niin pirusti ja aamulla löytyneet kuolleena, vissiinkin saman bakteerin takia. Niitä ei koskaan lähetetty tutkittavaksi, en sitten tiedä miksi. Mutta ***** sanoi että heillä on ennenkin jonkun sakun kanssa käynyt niin ja jonkun bakteerin nimenkin taisi sanoa.

Siitä miksi ***** ei aiheesta ole kertonut, en tiedä mitään. Sani kun oli sijoituskoira, eikä minulla siihen ollut päätäntä valtaa. Voi olla että asiat olisivat toisin jos Sani olisi saanut pennut meillä.”
Kiitokset omistajalle, että oli rehellinen ja kertoi kuinka asiat olivat oikeasti.

Myöhemmin epäilimme olisiko kasvattaja jättänyt kertomatta asiaa, että saisi pennut myydyksi. Koska emän ja isän omistajan mukaan ostajia oli kyllä ollut, kunnes olivat saaneet tietää muiden sisarusten kuolemasta. Ja totta kai mieleeni nousi se Zasulla pentuna ollut paha ripuli ja oksentelu, josta kuitenkin täpärästi selviytyi. Liittyikö sekin tuohon ”bakteeriin”? Kasvattajaa en yrittänyt ottaa yhteyttä, enkä tiedä olisinko saanut, siitä olisi tullut vain järkytyksestä itkun ja vihan sekaista huutoa.. Kasvattaja ei kuitenkaan koskaan ollut itse yhteydessä minuun.

2012 Koiramme lehdestä huomasin Kurinpitolautakunnan ilmoituksen tästä kasvattajasta, kylläkin toiseen rotuun liittyvästä asiasta. Kasvattaminen tuolle nimelle ei siis ole pariin vuoteen ollut mahdollista, mutta olen kuullut että kasvattaja on jatkanut ”kasvattamista” sekarotuisten parissa ja miehensä kennelnimellä. Kielto on loppunut viime vuoden lopussa, joten nyt kasvattaja pystyy taas teettämään rotukoiria.

Zasun emällä todettiin 2012 spondyloosi ja perianaalifistelia suolistotulehdus. Sillä oli myös pöly- ja varastopunkki allergia. Zasun emä lopetettiin spondyloosin vuoksi kuusivuotiaana.

Yhtenä talvisena aamuna päästin Zasun pissalle omalle pihalle. Katsoin hankeen, verta! Ihan kuin Zasu olisi pissannut pelkkää verta! Soitin paniikissa eläinlääkärille ja he osasivat sieltä rauhoitella että kyseessä saattaa olla eturauhastulehdus. Samana päivänä lääkäriin ja niinpä Zasulla todettiin laajentunut eturauhanen, eturauhastulehdus ja kysta. Sain Zasulle lääkityksen joka tepsi hyvin. Valitettavasti vaiva uusiutui n. vuoden päästä ja Zasu päätettiin kastroida virallisten kuvien yhteydessä.

Pelkäsin tietenkin pahinta kun vein Zasun virallisiin kuviin, mutta jotenkin hyvässä uskossa ajattelin ettei siellä ihan kauhian pahaa voi olla. Noh, selästä löytyi alkava spondyloosi ja lonkat olivat pahimmat (E/E) mitä koiralla voi olla, vakavimmilla nivelrikoilla (asteikolla 3).

Aluksi olin jonkinlaisessa shokissa, ei voinut olla totta.. Jatkoin hetken harrastamista kunnes totesin ettei se oikeasti ollut järkevää. Mietin kaikkea vuosien varrella tapahtuneita asioita ja tajusin että Zasu oli oikeasti ollut koko ajan kipeä, piilotti sen todella hyvin. Vai olinko elänyt sen kanssa sokeasti? Näkemättä totuutta?

Muistin kun olin joskus sitä hieronut jalalla lonkan päältä, Zasu ei ollut tykännyt tästä ja ollut vaivaantuneen oloinen. Joskus se agility hypyltä laskeuduttuaan oli parkaissut, mutta ei sen jälkeen näyttänyt kipeältä kuitenkaan. Joskus sen kävely näytti hassulta, mutten osannut yhdistää mitään ennen kuvia. Onneksi en ehtinyt enempää agilityä sen kanssa tehdä ja tuokin mitä ehdittiin, oli jo liikaa.

Klikkaamalla suuremmaksi.


Päältäpäin katsottuna lonkkien kohdilla oli kellertävät läntit. Oliko turkki vain kulunut niiden kohdista, röntgenkuvista näkee kuinka terävän muotoiset lonkat ulkokaarella on. Vai oliko Zasu nuollut niitä, jota emme ainakaan koskaan huomanneet.

Aloin syöttämään Zasulle nivelvalmisteita ja kipulääkettä. Ne tuntuivat hetkellisesti auttavan, mutta pikkuhiljaa Zasu alkoi pitkillä vapaa lenkeillä väsymään ja lepäsi usein. Kohta se ei jaksanut normaalia hihnassa kävelyä vaan oli jätösten keräämisten ajaksi pistänyt maate tielle. Zasu alkoi pikkuhiljaa laihtumaan ja sen lihakset rapistui. Osa etutassuista ilmeistyi myös kellertävää väriä, Zasu ilmeisesti nuoli niitä (kivunlievitystä?) silloin kun olimme pois, koska emme itse koskaan tuota nähnyt tapahtuvan.

Oksentelu ja ripuloiminen alkoi taas. Eihän tuo ollut enää koiranelämää ja tiesin mitä tulevan pitää. Myöhemmin ajateltuna olisi pitänyt päästää irti jo aikaisemmin, silloin kun Zasu voi paremmin. Olinhan jo käyttänyt Zasua lääkärillä, kysymässä lääkärin mielipidettä mitä voi enää tehdä. Lääkärin mielestä eutanasia ei ollut lainkaan huono ajatus..

Olin jo varannut ajan eläinlääkärille, viikonlopun yli oli tarkoitus sen kanssa viimeisiä päiviä viettää. Oli torstai ilta kun Zasu pihalle päästyään meni suoraan oksentamaan pensaan juurelle, eikä noussut sieltä pois, tiesin että oli liikaa odottaa viikonlopun yli. Soitin samana iltana päivystävälle eläinlääkärille joka lupasi antaa Zasulle tarvittavan piikin ja lähdimme ajamaan sinne välittömästi.

Aina välillä oma mieli palaa tuohon aikaan, mitä olisin voinut tehdä ehkä toisin vaikka tiedän faktat ja tilanne oli epätoivoinen. Oli kuitenkin onni että Zasu sai elää lyhyen elämänsä juuri meidän kanssa ja pääasia on se, että Zasu lepää nyt kivuttomassa paikassa, jossa sen ei tarvitse pelätä enää mitään.

Menolippu 3luokkaan!

Näköjään sanonta pitää paikkansa: "huono kenraali, silloin varsinainen suoritus onnistuu" vai miten se meni..
Keskiviikkona taas meni aksatreenit ihan persiilleen. En tiedä mikä meidän treeneissä mättää, mutta mitäs siitä kun kisoissa kuitenkin sujuu!

Olin lauantaiksi ilmoittanut Hipun kolmeen starttiin. Meillä oli jo ennestään kaksi LUVAa kakkosista. Ensimmäinen rata meni hyllyksi ja toisesta sitten, yllätys, nolla, LUVA ja SERT ->kolmosiin!
Mitä ihmettä!? Ensin pähkäröimme ykkösissä yli puolivuotta ja sitten yhtäkkiä nousemme kakkosiin vielä triplanollitellen! Kakkosissa ei ehditty starttamaan kuin neljän startin verran ja tänään korkkasimme 3luokan.. on aika hurja meno!
Nyt ne palaset on alkaneet todellakin loksahtamaan paikoilleen, tätä me ollaan odotettu ja treenattu. Hippu etenee ja irtoaa mahtavasti, tottelee ohjausta hienosti ja mullakin pysyy suurimman osan ajasta ajatukset kasassa! Vielä kun ottaisi itse töppöstä toisen eteen niin olisi hyvä, toki paree noin, ettei mene sitten hätäilyksi.

Tässä eilinen luokkanousurata, Hilpin tuomaroimana:

Tänään pääsimme sen yhden startin verran kokeilemaan kolmosissa. Eikä mitenkään huono suoritus! Saatin tulos 10 ja sijoitus 10/37. Tyytyväinen olen, niin paljon hyvää löytyi radasta, pari harmittavaa kieltoa vain.

Tässä siis tämä, tuomarina Mikkilän Sari:

Tuntui niin hyvältä tehdä kolmosten rataa että nyt vain kisakalenteria suunnittelemaan! :)


Ensi viikon lauantaina suuntaamme Kannukseen korkkaamaan rally-tokon VOIttaja luokan.

Viimeinen kerta pentukurssilla ja leikkipuistoilua..

Eilen oli Ansan viimeinen kerta pentukurssilla.
Ajattelin silloin kun Ansan kurssille ilmoitin että olisiko meille turhaa, kun en Hippuakaan pentukurssille vienyt. Onneksi kuitenkin ilmoitin!
Kyllä vain aina uutta oppii, erilaisia näkemyksiä ja koulutustyylejä. Ei laisinkaan ollut turha kurssi, aina sitä voi olla viisaampi toisen koiran kouluttamisessa.
Koulutus on pidetty vanhassa (vanha kanala?) hallissa, jota ympäröi hevosaitaus, jossa aina silloin tällöin oli hevosia. Ansa ei lämmennyt koko aikana noihin hevosiin, ymmärrän kyllä että tuollaiset suuret otukset voivat olla pelottavia pennulle. Aina kun lähestyimme hevosen ohitusta, alkoi Ansa puhisemaan, pöh! pöh! Kun tarpeeksi lähelle mentiin alkoi sellainenkin älämölö ja hihnaa vasten hyppiminen. Toki muistan että Hippu reagoi pentuna lähes samalla tavalla kun ensimmäisen kerran hevosen tapasi, mutta nyt se ei enää reagoinut moiseen mitenkään.

Tänään kävimme aamupäivällä kävelyllä mudinaattoreiden, tyttäreni ja poikani kanssa, joka nukkui vaunuissa. Puhe oli että olisimme menneet lähimetsään. Matkalla kuitenkin tyttäreni halusi jäädä leikkipuistoon, lumet olikin jo aika hyvin sieltä sulaneet ja hoitolapset olivat siellä leikkimässä.
Olemme kesällä useasti käyneet lapsien ja koirien kanssa leikkipuistossa, jättänyt vain koirat puiston reunalle kiinni tolppaan tai puuhun. Yleensä puistossa ei ole muita lapsia enää siihen aikoihin ollut. Päästyämme puistonreunalle, heti kaksi lasta tuli reippaasti kysymään saako koiria silittää. Luvan annettua ilmestyi paikalle kaksi muutakin lasta ja kohta he "syöttivät" Ansalle ja Hipulle risuja ja keppejä. Ansa oli onnessaan ja hyppi aluksi, rauhoittui hetkenpäästä kuitenkin. Hippu oli niin kuin ei olisikaan, kävi vähän lapsien luona rapsuteltavana ja lähti leikkeihin kyllä mukaan, muttei yhtä innokkaasti kuin Ansa, pitäähän vahemman näyttää mallia kuinka käyttäydytään hyvin. Lapsien mielestä Hippu oli kivoin kun se ei hyppinyt.
Hoitolasten lähdettyä laitoin Hipun ja Ansan tolppaan kiinni ja lähdin tyttärelleni antamaan vauhtia keinussa. Hipullehan tämä oli jo tuttu juttu, se osaa olla rauhallisesti ja seurailee vain ympäristöä ohikulkevien koirien varalta ja ilmoittaa niistä heti, mutta myös hiljenee kun käsken. Ansalle tämä oli uutta. Hallilla ja kaupan pihassa olen sen muutamia kertoja jättänyt seinään kiinni odottamaan, mutta en vielä puistossa. Pariin otteeseen Ansa yritti pyrkiä mukaan ja vähän vinkui, mutta hetken kuluttua rauhoittui ja alkoi risuja järsimään.

Treeniä, luokkanousuja ja voitonriemua!

Viime viikonloppu oli tähän asti elämäni tuloksekkain!

Aloitetaan nyt kuitenkin siitä mitä tapahtui ennen kisaviikonloppua.
Kävimme viime viikolla treenaamassa agilityä kolme kertaa, treenit painottuivat enemmän kontakteihin koska olen yrittänyt parantaa Hipun alastulokontaktia. Se kun ei osaa aina mennä oikeaan kohtaan puomilla, tyyliin: 2on 2off asentoon. Hippu hidastaa hyvin, mutta pysähtyy liian korkealle puomille jolloin etutassut ovat vielä puomilla kun tarkoitus olisi maassa. Saimme jo hieman kehitystä aikaan kun jätin pallon puomin alastulosta pari metriä eteenpäin maahan. Lähetin Hipun puomille ja jäin itse aika paljon tarkoituksella jälkeen, kun Hipun asento oli oikea ja katse pallossa, vapautin sen palkalle(pallolle). Tiedän että joudumme työstämään tuota vielä paljon ennen kuin puomin alastulokontakti tulee varmaksi.
Ohjatut aksatreenit meinivät aivan puihin. Hippu ei joitakin hyppyjä hypännyt tai meni ali ja hakeutui jatkuvasti puomille(yllätys!). Ja tiedossa oli siis lauantaina kisat..

Perjantaina kävimme valmennusryhmän ohjatuissa rally-tokotreeneissä. Ne menivät ihan hyvin. Tosin VOI luokassa on vielä paljon treenattavaa, mutta en jaksanut sitä murehtia, koska sunnuntaina olisi meidän AVO luokan kisat.

Lauantai aamusta ajelin Jyväskylään JATtilaan. Olin ilmoittanut Hipun kaikkiin kolmeen agilitystarttiin, tuomarina Anders Virtanen.
Meillä oli ennestään ykkösistä kaksi LUVAa, toinen hyppäriltä ja toinen agilityradalta. Ajattelin että tässä olisi siis erinomainen mahdollisuus saada se yksi puuttuva LUVA luokkanousuun.
Sehän tuli sitten jo ensimmäiseltä radalta! Maaliin päästessäni tosin luulin että meille tuli vitonen kun Hippu hyppäsi minua päin kun yritin sen ohjata 16.hypyn yli, mutta siitä ei ollutkaan tullut virhettä!

Pistin radalla merkille että Hipun vauhti oli himpun verran hitaampi, ei yhtään niin tykki kuin omissa kisoissa, tutussa ympäristössä, tutuilla esteillä. Emme ole pitkään aikaan käyneet muualla treenaamassa tai kisoissa. Luulen että tämän vuoksi Hippu oli myös kuulolla enemmän ja sitä oli helpompi ohjata.

Alla kuva ratapiirustuksesta:

Halusin tietenkin päästä starttaamaan kakkosissa kun sinne asti olin ajellut, joten siitä seurasi parin-kolmen tunnin odottelu. Onneksi Hippu ei kuluta tai stressaa itseään turhalla haukkumisella vaan ottaa rennosti ja nukkuu aina kun siihen on mahdollisuus.

Kakkosissa tuomaroi Johanna Nyberg. Radat olivat kivoja ja mielestäni loogisia, eikä mitään meille uutta tai ihmeellistä ohjauskuvioita tarvinnut tehdä. En meinannut uskoa kun saimme ensimmäisestä kakkosten radasta LUVAn!
Mutta vielä se, että viimeiseltäkin radalta vetäisimme nollat, oli aivan uskomaton tunne!
Lähdimme Hipun kanssa väsyneinä, mutta tyytyväisinä ajelemaan kotia kohti triplanollat kotiin viemisinä! Ajatella, että yksi onnistuminen vielä, niin ollaan jo kolmosissa..
Seuraavat agilitykisat onkin omalla hallilla tulevana viikonloppuna.

Sunnuntaina oli rally-tokokisat, onneksi omalla hallilla ja vasta iltapäivästä. En meinannut millään herätä kunnolla koko päivään..
Ennen suoritusta jännitti, jännitti niin paljon. Tottakai lähdössä se jännittäminen ei ollut miksikään muuttunut, vaan mun oma ääneni niin että Hippu katsoi mua sillä silmällä: "Ai tää on taas tämä juttu.." En muista kuinka monta kertaa Hippu radan aikana haukotteli (monta!) ja yritti mua rauhoitella, se myös hidasteli, jolloin mun ääni oli entistä kimeämpi kun yritin saada Hippua reippaampaan tahtiin. Puolessa välissä rataa aloin jo itse hermostua kun suoritus ei vastannut yhtään sitä mitä treeneissä yleensä ja äänikin taisi muuttua normaalimmaksi koska Hipun suoritus parani.
Pitkältä tuntuvan suorituksen jälkeen maaliin kuitenkin selvittiin ja saatiin hyväksytty tulos 88p ja RTK2 koulari! Joten ei se aivan surkea suoritus ollut, mutta itseäni tietenkin ärsyttää kun emme päässeet näyttämään sitä mitä oikeasti osaamme.
Seuraavat rally-toko kisat onkin Kannuksessa, voittajaluokassa.. Tuohon mennessä pitäisi saada tehtyä jotain omalle jännittämiselle!

Kuitenkin kaiken kaikkiaan mahtava viikonloppu, tällä jaksaa taas pitkälle eteenpäin!

Elämäni ensimmäinen blogi ja teksti!

Hetken olen jo miettinyt blogin perustamista ja nyt se sitten viimein tapahtui! Toivon että jaksan ja muistan myös kirjoitella tänne, eikä tämä jäisi yhden tekstin blogiksi.
Tarkoitukseni on kirjoitella kahden mudi rotuisen koirani treeneistä, kisoista ja ihan arkisesta elämästä, niin hyvistä ja huonoistakin hetkistä.