Zasun tarina

Täytyyhän edesmenneestä ja olleista karvaisista perheenjäsenistä myös kertoa.

Luvan saa aloittaa ystäväni, joka on varmasti elämäni THE koira. Se tustutti minut moneen koiraharrastukseen ja harrastajaan, joista monesta on jäänyt myös pysyviä ystäviä. Tämä koira opetti minulle niin paljon. Tämän tarinan tietää muutama meidän kanssamme aikaa viettäneet harrastuskaverit, mutta tämä blogi on oiva tapa jakaa tämä myös kaikille muille. Jos tästä vaikka ensimmäistä pentua hankkiva saisi vinkkejä mitä ottaa selvää ennen pennun hankintaa, mihin kaikkeen sitä kannattaa varautua ja varoituksena millaisia kasvattajia meiltä täältä pallolta löytyy..

Meillä oli ennestään sekarotuinen Nita ja olimme ajatelleet että meille mahtuisi myös toinen koira, olisihan siitä myös seuraa tälle vanhimmalle. Halusin kuitenkin puhdasrotuisen, paperillisen koiran jonka kanssa voisi ehkä joskus jotain harrastaakin. En tiennyt tuolloin koirien jalostuksesta yhtään mitään, saatikka jalostustietojärjestelmästä. Minulla ei ollut lähipiirissä sellaista jolta olisimme neuvoa toisen koiran hankinnasta kysyneet. Täytyy sanoa että meidän toisen koiran hankinta olikin varmasti kaikin puolin sellainen mistä aina nykyään joka puolella varoitellaan.

Löysimme rodun josta kiinnostuimme ja joka kuulosti sopivalta meidän pieneen perheeseen, johon kuului silloin minä, mieheni ja Nita. Löysimme ilmoituksen pienestä pentueesta apulasta, kyllä luit oikein.. en nykyään ikipäivänä etsisi tuolta pentua itselleni.

Ilmoituksen mukaan kaksi pentua oli syntynyt, uros ja narttu. En muista oliko narttu varattu vai mistä syystä otimme juuri tämän uroksen, syy taisi olla meidän Nita, joka ei helposti toista narttua hyväksy. Pian kuitenkin ajelimme innostuneena pentua hakemaan Salosta. Pääsimme aidatun omakotitalon pihaan, talon takana pilkotti useampia häkkiä koirineen. Oli jo hieman hämärää, mutta tunnistin koirat muun rotuiseksi mitä olimme hakemassa. Sisällä meitä odotti ystävällinen ja puhelias nainen (kasvattaja) kahden lapsen ja tämän meille tulevan pennun kanssa, muita koiria ei näkynyt. Kasvattaja jatkoi jutustelun lomassa rimpuilevan pennun kuivausoperaatiota hiustenkuivaajalla, hän oli jostain syystä pessyt pennun. Kysyin pennun sisaruksesta, se ei kuulemma ollut vielä muuttanut pysyvään kotiin, en kuitenkaan osannut vaatia nähdä tätä.. Muistaakseni emä oli jo palautettu omistajalleen (sijoistusnarttu), joten sitäkään ei päästy näkemään.

Paperit laitettiin kuntoon, rekisteritodistus tuli myöhemmin postissa. Muistan ohjeen minkä kasvattajan antoi hampaista, jos ne eivät vaihtuisi normaalisti, suositteli kasvattaja poistattamaan ne eläinlääkärissä ettei purentaan tulisi vikaa. Saimme myös kaikki asiaan kuuluvat ohjeet ruokinnasta ja ruokaa mukaan. Mieleeni jäi myös se kuinka lapset yrittivät pentua ottaa syliin ja kuinka pentu pyrki nurkkaan pakoon että lapset jättäisivät sen rauhaan.

Ajomatka kotiin oli pitkä, mutta pentu oli hyvin rauhallinen, ei itkenyt eikä ollut rauhaton, nukkui vain. Kotona kaikki meni hyvin, pentu oli reipas, ehkä kuitenkin hieman vaisu ja nukkui paljon. Parin päivän päästä kotiin tulosta huomasin ettei kaikki ollutkaan hyvin. Pentu joka oltiin ”ristitty” Zasuksi, oli alusta lähtien syönyt ja juonut huonosti. Soitin kasvattajalle joka oli sitä mieltä että johtui vain kodin vaihdosta ja sen tuomasta stressistä, joka menisi kyllä ohitse. Luotin kasvattajaan ja pari päivää meni, kunnes alkoi ripuloiminen ja oksentelu, ruoka ja vesi ei ollut vieläkään kunnolla maistunut. Soitin eläinlääkärille ja sain samalle päivälle ajan Zasulle. Zasu oli pahasti kuivunut ja se jouduttiin nesteyttämään ja sille annettiin antibiootti pistoksena. Lääkärin mukaan Zasu olisi menehtynyt jos olisi vielä pitkitetty hoitoon menemistä.

Olin järkyttynyt! Minun tietenkin olisi pitänyt älytä viedä Zasu jo aikaisemmin hoitoon, mutta ei minulla ollut sellaista kokemusta pennun hoidosta, vain kasvattajan näkemys. Nitakin oli tullut meille jo täysikasvuisena. Syy tuohon oksenteluun ja ripuloimiseen ei selvinnyt ja en osannut edes vaatia selvitystä, olin vain tyytyväinen kun Zasu säilyi hengissä.

Tämän jälkeen Zasun elämä alkoi rullaamaan kivasti, ruoka maistumaan ja energiaakin alkoi löytymään.

Zasu oli pienestä lähtien hontelo takapään käyttäjä, sen huomasivat kaikki meidän kanssa vähäänkään aikaa viettäneet. Pentuna se saattoi täydestä unestaan säpsähtää hereille ja ottaa käpälät alleen, kuin se olisi säikähtänyt jotain tai sen päälle olisi kaatumassa jokin, vaikka näin ei koskaan ollut käynyt. Vieraassa paikassa se istua nökötti minun vierelläni, eikä lähtenyt tutkimaan ympäristöä. Vanhempana se uskaltautui enemmän irti musta kun se oli oppinut ettei mitään pahaa tapahdu.

Zasu oli luonteeltaan hieman pidättyväinen, se ei tykännyt oudosti käyttäytyvistä tai lähestyvistä ihmisistä vaan pelkäsi näitä. Mistään äänistä se ei koskaan välittänyt mm. ilotulitteet, laukaukset. Kännykästä soitettu musiikki sai sen ulvomaan.

Mikään rohkeuden perikuva se ei koskaan ollut. Joskus se tottelevaisuuskoulutuksessa ei ymmärtänyt mikä kauhistus oli nuori sakemanni, joka tapporavisteli lerpattavaa nahkalelua. Zasu pelkäsi tätä todella ja täristen pyrki taakseni piiloon. Zasu oli sellainen että jos se jotain todella säikähti ja pelkäsi, se ei siitä yli päässyt. Arjessa se oli kuitenkin helppo ja rauhallinen, se ei ollut joka rasausta pelkäävä koira. Peloistaan huolimatta se ei koskaan yrittänyt ketään purra.

Aloimme käydä Zasun kanssa paljon mätsäreissä ja siellä tutustuimme saman rodun omistajiin. Zasu säikähti alussa lähestyvää vierasta ihmistä, mutta myöhemmin kyllä oppi jopa virallisissa näyttelyissä luottamaan ettei mitään pahaa tapahtuisi.

Osallistuimme myös erilaisiin tottelevaisuuskoulutuksiin ja saimme BHn läpi.

Olisikohan Zasu ollut n. 1,5v kun pääsin pitkän jonotuksen jälkeen vihdoin opettelemaan agilityä. Olihan meidän meno kuin norsuilla posliinikaupassa, mutta hyvää agility Zasun itsetunnolle teki!

Muistan kun päättäväisesti opettelin Zasulle puomille kiipeämistä ja rauhallisesti sieltä pois tulemista, rynnimättä. Zasun mielestä puomi kun ei ollut mitenkään hauska juttu. Se oppi kuitenkin kaikki esteet ja opittuaan ne, se ei aristellut niitä ollenkaan.

Meille syntyi lapsi ja Zasu ei pienestä ihmistaimesta ollut moksiskaan.

Zasun elämän loppupuolella aloin tarkkailemaan tyttäreni ja Zasun perään tarkemmin koska tiesin Zasun kärsivän kivuista, mutta koskaan se ei ketään kipujenkaan takia yrittänyt purra. 

Jostain syystä kuitenkin Zasun puolisisaruksen omistaja on levittänyt perätöntä huhua että Zasu olisi lopetettu koska oli purrut lastamme, joka ei tietenkään pidä paikkansa. Toivon että tämä henkilö myös lukee tämän tekstin ja saisi vähän ajattelemaan että kannattaisiko ottaa selvää faktoista ennen kuin alkaa omia päätelmiään huutelemaan vai onko tuo puhdasta kiusan tekoa? En ole ottanut häneen yhteyttä koska olen jättänyt tällaiset puhujat aina omaan arvoonsa, itse kun tiedän kuinka asiat oikeasti on ja jos jotakuta asia kiinnostaa voi minulta suoraan tulla kysymään.

Luonnollisesti, mitä enemmän Zasun kanssa harrastelin, sitä enemmän nousi tieto ja taito kaikkeen koiriin liittyvään. Aloin tutkimaan että mitä tästä Zasun kasvattajasta löytyy googlettamalla ja tämähän vaihe olisi pitänyt ehdottomasti tehdä jo ennen kuin pentua harkitsi!

Jostain foorumilta sitten löysin keskustelun jossa Zasun emän ja isän omistaja kertoi pentuja olleen jopa  12, joista yksi oli syntynyt kuolleena. Jonkin bakteerin takia olivat kuolleet kaikki muut paitsi nämä kaksi! Järkytyin tietenkin tiedosta, eihän kasvattaja ollut koskaan mitään maininnut että pentuja oli ollut enemmänkin!

Otin yhteyttä facebookin kautta Zasun emän ja isän omistajaan joka vahvisti että näin oli käynyt:

”Moi!

Tosiaan pentuja syntyi 12, joista yksi syntyi kuolleena. Itsekin kävin niitä silloin ****** tykönä ihastelemassa. Sanille (Zasun emä) oli kuitenkin tullut kauhea ripuli, ilmeisesti paikan vaihdoksen seurauksena, kun Sanilla tuppasi tiineyden aikana maha heittävän ympäri ihan ihmeellisistä asioista. Kuitenkin loput 9 pentua olivat ensin huutaneet niin pirusti ja aamulla löytyneet kuolleena, vissiinkin saman bakteerin takia. Niitä ei koskaan lähetetty tutkittavaksi, en sitten tiedä miksi. Mutta ***** sanoi että heillä on ennenkin jonkun sakun kanssa käynyt niin ja jonkun bakteerin nimenkin taisi sanoa.

Siitä miksi ***** ei aiheesta ole kertonut, en tiedä mitään. Sani kun oli sijoituskoira, eikä minulla siihen ollut päätäntä valtaa. Voi olla että asiat olisivat toisin jos Sani olisi saanut pennut meillä.”
Kiitokset omistajalle, että oli rehellinen ja kertoi kuinka asiat olivat oikeasti.

Myöhemmin epäilimme olisiko kasvattaja jättänyt kertomatta asiaa, että saisi pennut myydyksi. Koska emän ja isän omistajan mukaan ostajia oli kyllä ollut, kunnes olivat saaneet tietää muiden sisarusten kuolemasta. Ja totta kai mieleeni nousi se Zasulla pentuna ollut paha ripuli ja oksentelu, josta kuitenkin täpärästi selviytyi. Liittyikö sekin tuohon ”bakteeriin”? Kasvattajaa en yrittänyt ottaa yhteyttä, enkä tiedä olisinko saanut, siitä olisi tullut vain järkytyksestä itkun ja vihan sekaista huutoa.. Kasvattaja ei kuitenkaan koskaan ollut itse yhteydessä minuun.

2012 Koiramme lehdestä huomasin Kurinpitolautakunnan ilmoituksen tästä kasvattajasta, kylläkin toiseen rotuun liittyvästä asiasta. Kasvattaminen tuolle nimelle ei siis ole pariin vuoteen ollut mahdollista, mutta olen kuullut että kasvattaja on jatkanut ”kasvattamista” sekarotuisten parissa ja miehensä kennelnimellä. Kielto on loppunut viime vuoden lopussa, joten nyt kasvattaja pystyy taas teettämään rotukoiria.

Zasun emällä todettiin 2012 spondyloosi ja perianaalifistelia suolistotulehdus. Sillä oli myös pöly- ja varastopunkki allergia. Zasun emä lopetettiin spondyloosin vuoksi kuusivuotiaana.

Yhtenä talvisena aamuna päästin Zasun pissalle omalle pihalle. Katsoin hankeen, verta! Ihan kuin Zasu olisi pissannut pelkkää verta! Soitin paniikissa eläinlääkärille ja he osasivat sieltä rauhoitella että kyseessä saattaa olla eturauhastulehdus. Samana päivänä lääkäriin ja niinpä Zasulla todettiin laajentunut eturauhanen, eturauhastulehdus ja kysta. Sain Zasulle lääkityksen joka tepsi hyvin. Valitettavasti vaiva uusiutui n. vuoden päästä ja Zasu päätettiin kastroida virallisten kuvien yhteydessä.

Pelkäsin tietenkin pahinta kun vein Zasun virallisiin kuviin, mutta jotenkin hyvässä uskossa ajattelin ettei siellä ihan kauhian pahaa voi olla. Noh, selästä löytyi alkava spondyloosi ja lonkat olivat pahimmat (E/E) mitä koiralla voi olla, vakavimmilla nivelrikoilla (asteikolla 3).

Aluksi olin jonkinlaisessa shokissa, ei voinut olla totta.. Jatkoin hetken harrastamista kunnes totesin ettei se oikeasti ollut järkevää. Mietin kaikkea vuosien varrella tapahtuneita asioita ja tajusin että Zasu oli oikeasti ollut koko ajan kipeä, piilotti sen todella hyvin. Vai olinko elänyt sen kanssa sokeasti? Näkemättä totuutta?

Muistin kun olin joskus sitä hieronut jalalla lonkan päältä, Zasu ei ollut tykännyt tästä ja ollut vaivaantuneen oloinen. Joskus se agility hypyltä laskeuduttuaan oli parkaissut, mutta ei sen jälkeen näyttänyt kipeältä kuitenkaan. Joskus sen kävely näytti hassulta, mutten osannut yhdistää mitään ennen kuvia. Onneksi en ehtinyt enempää agilityä sen kanssa tehdä ja tuokin mitä ehdittiin, oli jo liikaa.

Klikkaamalla suuremmaksi.


Päältäpäin katsottuna lonkkien kohdilla oli kellertävät läntit. Oliko turkki vain kulunut niiden kohdista, röntgenkuvista näkee kuinka terävän muotoiset lonkat ulkokaarella on. Vai oliko Zasu nuollut niitä, jota emme ainakaan koskaan huomanneet.

Aloin syöttämään Zasulle nivelvalmisteita ja kipulääkettä. Ne tuntuivat hetkellisesti auttavan, mutta pikkuhiljaa Zasu alkoi pitkillä vapaa lenkeillä väsymään ja lepäsi usein. Kohta se ei jaksanut normaalia hihnassa kävelyä vaan oli jätösten keräämisten ajaksi pistänyt maate tielle. Zasu alkoi pikkuhiljaa laihtumaan ja sen lihakset rapistui. Osa etutassuista ilmeistyi myös kellertävää väriä, Zasu ilmeisesti nuoli niitä (kivunlievitystä?) silloin kun olimme pois, koska emme itse koskaan tuota nähnyt tapahtuvan.

Oksentelu ja ripuloiminen alkoi taas. Eihän tuo ollut enää koiranelämää ja tiesin mitä tulevan pitää. Myöhemmin ajateltuna olisi pitänyt päästää irti jo aikaisemmin, silloin kun Zasu voi paremmin. Olinhan jo käyttänyt Zasua lääkärillä, kysymässä lääkärin mielipidettä mitä voi enää tehdä. Lääkärin mielestä eutanasia ei ollut lainkaan huono ajatus..

Olin jo varannut ajan eläinlääkärille, viikonlopun yli oli tarkoitus sen kanssa viimeisiä päiviä viettää. Oli torstai ilta kun Zasu pihalle päästyään meni suoraan oksentamaan pensaan juurelle, eikä noussut sieltä pois, tiesin että oli liikaa odottaa viikonlopun yli. Soitin samana iltana päivystävälle eläinlääkärille joka lupasi antaa Zasulle tarvittavan piikin ja lähdimme ajamaan sinne välittömästi.

Aina välillä oma mieli palaa tuohon aikaan, mitä olisin voinut tehdä ehkä toisin vaikka tiedän faktat ja tilanne oli epätoivoinen. Oli kuitenkin onni että Zasu sai elää lyhyen elämänsä juuri meidän kanssa ja pääasia on se, että Zasu lepää nyt kivuttomassa paikassa, jossa sen ei tarvitse pelätä enää mitään.